John Irving: Ystäväni Owen Meany

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany
(1989)

Ystäväni Owen Meany on kiehtova, järkyttävä ja hauska tarina kahden hyvin erilaisista lähtökohdista olevan pojan ystävyydestä ja ennen kaikkea erikoisesta pojasta, joka uskoo olevansa Jumalan oikea käsi - myös silloin kun hän yksitoistavuotiaana aiheuttaa ystävänsä äidin kuoleman iskemällä baseball-ottelussa pallon tämän ohimoon. Koko lyhyen elämänsä ajan Owen valmistautuu toteuttamaan ennusnäkyjensä ilmoittamaa kohtaloa. Ennen kuin se täyttyy, Owenista kasvaa yksi Irvingin valloittavimmista romaanisankareista.

Pitkästä aikaa luettavakseni osui kirja, joka löytyy myös 100 kirjaa listoilta. Kirja on jo jonkun aikaa lojunut lukemista odottavien kirjojen pinossa ja olin jotenkin muistanut, että kyseinen pinossa odottava kirja olisi Irvingin toinen Keltaisen kirjaston kirja Minä olen monta. Niinpä lukeminen alkoi hienoisen pettymyksen saattelemana, koska tämä kirja ei ennakkoon kuvauksen perusteella herättänyt niin paljon odotuksia kuin tuo toinen.

Kirjassa keski-ikäistynyt opettaja John Wheelwright muistelee muutamassa aikatasossa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Yhdysvaltojen koillisosan pikkukaupungissa. Välillä viivähdetään myös nykyajassa, jossa taustoittuu se miten ja miksi amerikkalaismies on päätynyt rakentamaan elämänsä Torontoon. Kuten kirjan nimestä voi tyhmempikin päätellä, keskeisen roolin kirjassa ottaa Johnin lapsuudenystävä Owen Meany, jolla on ollut ystäväänsä lähtemätön vaikutus.

Periaatteessa tässä oli kyseessä melko tavallinen kasvukertomus, jonka sekaan oli heitetty hieman oudompia juttuja. Ehkä parhaiten voisin kuvailla tätä kirjaa sanomalla, että en oikein saanut siitä otetta. En ole Irvingin tuotantoon muistaakseni tutustunut muussa muodossa kuin Garpin maailma -elokuvana ja melko samanlaiset tuntemukset minulla on myös tuota elokuvaa kohtaan. Periaatteessa kiinnostava, mutta sisältää kuitenkin jotain häiritsevää, jotain epämiellyttävällä tavalla epäuskottavaa ja vierasta.

Owen Meany oli kyllä valloittava kaikessa kummallisuudessaan, jota korostettiin kirjoittaen hänen vuorosanansa ISOILLA KIRJAIMILLA. Jos Owen Meany ei olisi ollut sellainen kuin on, niin olisin varmaan tuskastunut tämän paksun kirjan (yli 600 sivua) aikana aivan täysin. Owenin elämän lyhyys paljastetaan jo alkuvaiheessa, mutta sitä miten kaikki päättyy, saa jännittää aivan viimeiseen asti. Siitä pisteet Irvingille.

Kirja on ilmestynyt 1989 ja minusta tuntui, että sitä on vähän ajan hammas kuluttanut. Kirjassa käsitellään melko paljon Vietnamin sotaa ja verrataan sen aikakauden tapahtumia kirjan nykyaikaan eli 80-lukuun. Reagan ja muut sen ajan poliittiset päätöksentekijät saavat kertomuksessa osansa ja nyt kun noista ajoista on taas siirrytty monta kymmentä vuotta tulevaisuuteen niin noiden asioiden käsittely on ymmärrettävästi menettänyt ajankohtaisuutensa ja sen myötä myös jotain muuta terästään.

Linkit

Gravity

Ohjaus: Alfonso Cuaron
Pääosissa: Sandra Bullock, George Clooney
(2013)

Astronauttiryhmä on suorittamassa korjaustehtävää Maan kiertoradalla jossain ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa kun jokin menee vikaan ja rutiinitehtävä muuttuu selviämistaisteluksi avaruuden tyhjyydessä. Ensimmäisellä avaruuslennollaan oleva lääkintäupseeri Ryan Stone (Bullock) ja konkariastronautti Matt Kowalsky (Clooney) saavat käyttää kaikki taitonsa etsiäkseen ulospääsyn tilanteesta, jossa Maapallo siintää koko ajan silmien edessä, mutta sinne on hyvin pitkä matka.

Tämä kriitikoiden ylistämä realistinen avaruuselokuva ei oikein minuun osunut ja uponnut. Toisin kuin jokin aika sitten näkemässäni Kapteeni Phillipsissä, tässä nimenomaan ei oikein saatu jännitystä puhallettua tarinaan, jonka jokainen käänne oli varsin ennalta-arvattava. Useat arvostelijat ovat esittäneet tästä vahvasti eriävänä mielipiteen, joten vika oli varmaan vain minussa.

Komean näköinen elokuva oli, isolta valkokankaalta katsottuna. Avaruudessa on itselleni jotain niin kiehtovaa, että olen ajatellut, että sinne voisi ottaa vaikka pelkän menolipun. Se millainen tuo kokemus saattaisi olla konkretisoitui tässä elokuvassa tavalla, joka sai arvioimaan tuota ajatusleikkiä uudelleen. Yksin avaruudessa eksyneenä olo on ehkä absoluuttisesti yksinäisin tilanne mihin ehkä voi ihmisenä kuvitella joutuvansa ja hyvin pystyivät näyttelijät (erityisesti Bullock) esittämään tuntemuksia, joita tällöin voisi läpikäydä.

Pidinkin tässä elokuvassa ehkä eniten niistä ei-avaruudellisista piirteistä. Pohdinnasta siitä luovuttaako vai eikö, mikä saa jatkamaan eteenpäin ja miten kaikki jatkuu sen jälkeen kun on kuvitellut jo kaiken loppuvan.

Pitää vielä palata noihin kriitikoiden ylitsevuotaviin kehuihin. Jossain esitettiin, että tämä on hienoin avaruusaiheinen elokuva sitten 2001 Avaruusseikkailun ja jossain toisaalla, että 3D oli tässä parempaa kuin Avatarissa. Tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä verrata mitään ensinmainittuun ja 3D-kokemuksen tasosta kertonee se, että mietin elokuvan aikana, että olisin mielummin katsonut sen 2D:nä. Mutta tosiaan, vika on varmaan minussa. Eikä tämä nyt missään tapauksessa huono elokuva ollut, mutta ei myöskään niin hyvä mitä arvostelujen perusteella voisi arvella.

Linkit: